Ajankohtaista

• Hieman poliittista jälkipeliä
• Kisa on käyty
• Vaalipäivä koitti
• Tuhlaamisen teknologia ei auta
• Työn jakamisen osaaminen
• Yksityistä vai julkista
• Helsinki vai metropoli
• Helsingin asialla, mutta miten
• Vantaan maakaupat ja valtion asuntopolitiikka
• Vuokralaisten tentattavana

Asiaa kaupunkisuunnettelulautakunnasta on täällä.

Ajankohtaisia asioita kunnallisvaalien ajalta syksyllä 2004 löydät tästä.

Hieman poliittista jälkipeliä

21.3.2007

Vaalin tulos on tänään vahvistettu ja tuloksen analysointi alkaa olla kiihkeätä. Kannattaa lukea tämä juttu loppuun asti, sillä vaaleissa saatu kannatus ja edustajapaikkojen määrä eivät oiken osu yksiin.

Hallituspeli on myös vilkkaassa käynnissä. Nyt rakennetaan neuvotteluasetelmia.

Voitosta innostuneet kokoomuslaiset vaikuttavat kärsimättömiltä ja muistelevat jo Kekkosen aikoja, jolloin vaalien tuloksella ei ollut vaikutusta hallituskuvioihin. Neuvostokarhun varjossa Kokoomus oli tuomittu ikuiseen oppositioon. Minusta on korrektia kuitenkin käydä keskustelut läpi kaikkien kanssa. Eihän se sitä merkitse, että Kokoomusta oltaisiin jättämässä syrjään.

Vaikeata olisi edes yrittää hallitusta entiseltä pohjalta. Se olisi ennen kaikkea uhkapeliä Keskustalle. On helppo menettää kannatusta olemalla piittaamaton äänestäjien viestistä. Senhän juuri näimme SDP:n vaalimenestyksestä.

Mutta hallituksen työrauhan takeeksi tarvitaan pienten puolueiden apua. Pienistä suurimpia ovat ruotsalaiset, vihreät ja Vasemmistoliitto. Odotan näyttöä siitä, onko ruotsalaisille tärkeämpää hallituspaikka vaiko Sipoon kohtalo. Miten Sipoo näkyy ohjelmaneuvotteluissa? Uskon ruotsalaisten kuitenkin ymmärtävän hallituspaikan merkityksen paremmin kuin Vihreät jättäytyessään vapaaehtoisesti hallituksesta ydinvoiman vuoksi. Eiköhän hallituksen päätöksiin vaikuteta paremmin hallituksessa kuin oppositiossa.

Vihreiden kohdalla on minusta kysymys uskottavuudesta. Joustaminen on osa kypsää politiikkaa. Vihreät ovat kärsineet toiminnasta, joka menee välillä liian etäälle tavallisen kansalaisen arvoista. Vihreyttä arvostetaan, mutta se on ymmärretty muissakin puolueissa, jotka eivät kuitenkaan takerru ääri-ilmiöihin ja ehdottomaan idealismiin. Cronberg edustaa poliittista kypsyyttä, mutta sillä on oltava luotettava tuki puolueen sisällä.

Demareiden sisäinen oppositio odotti kaksi päivää. Kun itsekritiikin sijasta demarijohdon kritiikki kohdistui edelleen äänestäjiin, itsekritiikki tuli julki puoluejohdon ulkopuolelta. Puolueessa on minusta syytä olla vakavasti huolissaan sekä tulevaisuudesta että nykyhetkestä. Kyllä kai on jotain johtopäätöksiä tehtävä siitä, että entinen musiikkikanavan kuuluttaja kerää toisiksi eniten ääniä, ja edellä ei ole puolueen puheenjohtaja. Sekä siitä, että istuva ministeri putoaa eduskunnasta äänimäärällä, joka on lähes puolet viimeisenä valitun demarin äänimäärästä. Nuorisovaalien neljäs sija ei lupaa hyvää tuleviin vaaleihin, vaikka työelämä viilaakin ajatuksia usein vasemmalle.

Puoluettaan julkisuudessa arvostelleet demarit ovat tuoneet esille eron johdon ja jäsenistön välillä. Tähän on uskottava sekä vaalituloksen kuin myös oman kokemukseni perusteella. Kuvani demareista ja heidän ajatuksistaan ei vastaa sitä, mitä monet demareiden kannattajat ja jäsenet ovat.

Huvittavaa jälkipyykkiä on syytellä kannatustutkimusta siitä, ettei se ollut vaalituloksen mukainen. Pikemmin kannattaisi syyttää vaalijärjestelmää siitä, ettei se ole vaaleissa annetun kannatuksen mukainen. Tästä ovat olleet katkeria vihreät Cronbergin kohtalon vuoksi, kun koko maassa 42. eniten ääniä saava ei pääse 200-paikkaiseen eduskuntaan. Ei tosin päässyt Sari Essayahkaan sijalta 44. Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner sijalla 602 kuitenkin pääsi.

Porua asiasta kuuluisi pitää erityisesti suurten puolueiden. Kannatukseen suhteessa Keskustalla on liikaa paikkoja 5, Kokoomuksella 6 ja demareillakin 2. Vihreilläkin on 2 paikkaa ja Vasemmistoliitolla yksi paikka liian vähän, mutta kristillisillä ja perussuomalaisilla kummallakin peräti 3 liian vähän. Skp:lle ja senioreille olisi molemmille kuulunut yksi paikka. Kome paikkaa eli 1,5 % äänistä jakautui muille puolueille. Näin siis siihen nähden, että meillä olisi paikkajako puolueiden kannatusten suhteessa.

Henkilökohtaisten äänimäärien perusteella katkerimman puolueen paikka kuuluu SDP:lle, jolta puuttuu 8 edustajaa ja menetetty toisiksi suurimman puolueen asema. Myös Keskustalta puuttuu 8 edustajaa. Nykyjärjestelmään tyytyväisin saa olla Kokoomus, jolle on tullut peräti 13 ylimääräistä edustajaa. Julkisesti Cronbergista katkerat vihreät ovat saaneet hyvityksenä kuitenkin 2 ylimääräistä paikkaa. Olikohan se YLEn parjattu viimeinen galluppi sittenkään kovin väärässä?

Kisa on käyty

Vaalit on käyty. Lämmin kiitokseni kaikille, jotka luottivat minuun. Sain 344 ääntä, tasaisesti eri puolilta Helsinkiä. Olen tulokseen tyytyväinen, erityisesti siihen, että ääniä kertyi lähes kaikista vaalipiireistä. Se osoittaa, että olen kaikkien helsinkiläisten asialla, en nurkkakuntainen kyläpoliitikko. Näin kuuluu minusta ollakin.

Suhteellisessa vaalitavassa annetut äänet tulevat sekä henkilölle että sille listalle, jossa kukin on ehdokkaana. Käytännössä äänestäjä tulee kannattaneeksi sekä henkilöä että puoluetta. Puolueiden merkitystä on jopa pyritty korostamaan. Se näkyy muun muassa vaalien uutisoinnissa ja vaaleja edeltävissä vaaliohjelmissa. Riviehdokkaille ei riitä televisioaikaa, kun puolueiden puheenjohtajat edustavat kaikkia satoja puolueidensa ehdokkaita.

Itse olen vierastanut puoluesidonnaisuutta. Minun mielestäni politiikan tulee perustua kansalaisten edustajien omaan ajatteluun ja järjen käyttöön. Puolue toki antaa kehyksen tai osoittaa suunnan, mutta jo perustuslakimme mukaan se ei saa määrätä edustajien toimintaa.

Puolueidenkin linjausten takana ovat kuitenkin ihmiset. Oltuani nyt politiikassa mukana muutaman vuoden, olen voinut ilolla havaita, että puolueen merkitys riippuu tavasta, jolla puolue toimii. Tiukkaan puoluekuriin perustuvaa toimintaa en hyväksy. Eikä minun ole tarvinnut siitä kärsiä. Sen sijaan olen kokenut avoimuutta ja rehellistä halua käyttää hyväksi sitä tietoa ja osaamista, jota minulla on ollut annettavana. Tietenkin aina mielipiteitä on monia ja niitä on soviteltava yhteen. Mutta ongelma ei minusta ole mielipiteiden yhteen sovittaminen, vaan oikean tiedon löytäminen ja hyväksyminen. Kun kaikilla on yhteinen ja totuuden mukainen lähtökohta, yhteinen mielipidekin löytyy helposti.

Vaikka minusta ei tullut kansanedustajaa, jatkan työtä meidän kaikkien hyväksi niiden kanssa, jotka edustajiksi tulivat valituiksi. He tarvitsevat toisten mukana olleiden apua myös edustajan työssään, ei ainoastaan keräämässä listalle ääniä. Uskon näkemyksieni olevan mukana alkavan vaalikauden linjauksissa – meidän kaikkien hyväksi.

Näiden vaalien jälkeen jatkuu työni Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Myönnän kokemuksesta, että kovin paljon en ole jaksanut näitä sivuja huoltaa. Virasto tiedottaa lautakunnan työstä ja kaupungin suunnittelusta erinomaisesti itse, joten tiedon puutteesta ei kukaan kärsi. Mutta ehkä ehdin tänne joitain ajatuksia kirjoittaa.

Nyt syvennyn sekä opintoihini että pitkään vireillä olleen kirjani viimeistelyyn. Ensi vuonna ovatkin sitten jälleen kunnallisvaalit, nopeasti on aika mennyt. Ehkäpä tapamme sitten jälleen vaalien merkeissä.

Vaalipäivä koitti

Vaalipäivä koitti. Sunnuntaina en enää kampanjoi tätä kirjoitusta enempää. Minusta vaalipäivä on edelleenkin enemmän juhlapäivä liputuksineen kuin markkinaa ja sirkushuvia. Tosiasiahan on, että kovin etäälle todellisesta päättämisestä kansalaisen yksi ainoa ääni jää. Mutta se on sittenkin osoitus siitä, ettei valta ole itsestään selvyys tai perintöoikeus. Myös puolueiden sisällä katsotaan sitä, ketä kansalaiset äänestämällä kannattavat. On siinä jotain juhlan aihetta, että jokainen pääsee ilmaisemaan mielipidettään edes yhdellä äänellä.

Pari päivää sitten YLEn aikaisen aamuradiossa kysyttiin, aikooko äänestää vai ei sekä perustelu valinnalleen. Ensimmäinen lähetykseen otettu vastaus oli ei. Vastaaja perusteli, että sen jälkeen kun viime eduskuntavaaleissa tulivat valituksi kaksi vastaajan nimeltä mainitsemaa julkisuuden henkilöä, hän päätti, ettei enää äänestä.

En minäkään ole pitänyt siitä yleistyneestä tavasta ottaa listoille ”julkkuja”. Toki hekin edustavat kansaa, mutta jokainen tietää, että heitä houkutellaan listoille nimenomaan siksi, että nimi on tunnettu ja moni antaa äänensä tuntemalleen nimelle mieluummin kuin tuntemattomalle.

Toisaalta vaaliemme ongelma on ehdokkaiden tunnettuisuus. Muistan itse ensi kertoja äänestäessäni, miten vaikea oli päättää äänensä antamista, kun ei tiennyt suurimmasta osasta ehdokkaita juuri mitään. Jokin käsitys oli puolueista, mutta pelkkä puolueen valinta ei kopissa riittänyt. Yritin päätellä lähinnä ihmisten ammattien perusteella arvellen sen kuvaavan jotenkin sitä, minkälaisia asioita he ajaisivat.

Nykyään on onneksi vaalikoneita ja ehdokkaiden on suhteellisen helppo kertoa ajatuksistaan omilla www-sivuillaan. Suuri osa ihmisistä käyttää internetiä, joten tämä viestintä myös toimii. Pidän nettiviestintää myös tasa-arvoisena. Se ei ole rahasta kiinni, eikä siinä ole median sensuuria siitä, että he valitsevat, kenelle vähäinen palstatila tai televisioaika annetaan.

Televisio on tärkeä media, siksi olen pettynyt siihen näiden vaalien alla. Televisio on minusta päättänyt tällä kertaa, että nämä ovat vain kolmen suurimman puolueen vaalit. Viimeinen viikko on jututettu joka kanavalla kolmea puheenjohtajaa ja keskusteltu etupäässä samoista asioita joka ilta. Parhaimmillaan mukaan pääsevät muutkin eduskunnassa jo olevat puolueet. Mutta niitä kaikkia muita yrittäjiä, joiden valinta merkitsee eduskunnan uusiutumista, ei ole oikein ollut olemassakaan TV-viestinnälle. En hyväksy selitykseksi sitä, ettei kanavilla ole aikaa. Kanavilla on aikaa sille, mihin he aikansa haluavat käyttää.

Vaalituloksesta odotan eduskunnan uudistumista. Hallituskoalition vaihtuminen on minusta arvo sinänsä. Meidän monen puolueen järjestelmässä ei ole sellaista lähes automaattista vaihtelua kuin kahden valtapuolueen maissa. Mutta meillä on se rikkaus, että hallituksen ohjelmaan voi olla vaikuttamassa monta puoluetta, eikä ohjelma siten ole sidottu samaksi, vaikka mukana olisikin myös samoja puolueita kuin edellisessä hallituksessa.

Sanoin, etten enää vaalipäivänä kampanjoi. Joten olkoon tämä epäkampanjamainen pohdiskelu tämän kampanjan rauhallinen lopetus. Kunhan sähköpostini taas toimii (juuri nyt se ei toimi), vastaan vielä minulle tulleisiin kysymyksiin. Seuraavaksi voinkin sitten kommentoida vaalitulosta.

Hyvää vaalipäivää ja äänestysaktiivisuutta toivottaen.

Tuhlaamisen teknologia ei auta

Perjantaina 16.3. kerrottiin uutisissa, että suomalaiset pitävät ilmastonmuutosta suurimpana elämäänsä vaikuttavana uhkana. Ilmastonmuutos on erittäin ikävä asia, mutta on ilo kuulla, että ilmastonmuutoksen vakavuus on ymmärretty. Eikä ajatella, että sehän on vain kivaa, kun tulee lämpimät kesät ja talvet.

Ilmastonmuutokseen on ollut monenlaista suhtautumista alkaen siitä, että koko asia on kielletty. Tämä ajattelu näyttää onneksi jo laantuvan. Mutta vielä on vahvaa uskoa siihen, että me insinöörit keksimme kuitenkin keinot joiden avulla jokainen voi jatkaa mukavaa ja tuhlailevaa elämäänsä. Tai kuten uutisissa myös kerrottiin, ajatellaan, ettei ilmastonmuutos koske omia tottumuksia, ainoastaan muita kuten teollisuutta.

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ja varsinkin toive ilmaston palauttamisesta ennalleen edellyttää väistämättä luopumista länsimaisesta kulutusyhteiskunnasta. Se on perustunut 150–200 vuotta luonnonvarojen ryöstämiseen muista maanosista ja ollut mahdollista vain siten, että pieni osa ihmiskuntaa on elänyt yltäkylläisyydessä kun suurin osa ihmisistä on elänyt teollisuusmaiden näkökulmasta köyhyydessä.

Globalisaatio on tehnyt köyhyydessä elävät ihmiset tietoiseksi länsimaisesta elämäntavasta. Nämä ihmiset, esimerkiksi länsimaisille kuluttajille teollisuustuotteita lähes ilmaiseksi valmistavat kiinalaiset, haluavat nyt itselleen länsimaisen elintason. He haluavat autoja, kännyköitä, isoja asuntoja, pihvilihaa, kaikkea mistä me olemme yltäkylläisyydessämme tottuneet nauttimaan. Ongelma vain on siinä, ettei ole enää maanosia, joita kiinalaiset voisivat meidän tapaamme ryöstää. Eli maapallo ei kykene tuottamaan länsimaista elintasoa kaikille kiinalaisille. Saati kaikille maapallon ihmisille.

Tekniikka ei ratkaise tätä. Koska ei ole käytettävissä sitä määrää energiaa ja luonnonvaroja, joita länsimainen elintaso kaikille edellyttäisi. Kiinalaisten ja muiden länteen suhteessa kehitysmaiden asukkaiden elintaso voi nousta hieman, mutta länsimaalaisten aineellisen elintason on laskettava roimasti.

Ehkä suurin teollistuneiden länsimaiden ongelma on siinä, että meidän talouksiemme perustana on ansaita tuhlaamisesta. Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että huoltoaseman omistajan toimeentulo on sen parempi, mitä enemmän polttoainetta huoltoasema myy. Huoltamoyrittäjän etu siis ovat mahdollisimman paljon kuluttavat autot ja siten ilmastonmuutoksen edistäminen mahdollisimman tehokkaasti. En syyllistä huoltamoyrittäjiä, sillä sama on tilanne kaikessa. Mitä tuhlailevampia me olemme kaikessa, sitä enemmän valmistetaan ja ostetaan kaikkea, ja sitä paremmin kaikki töissä olevat ansaitsevat.

Tämä talouden rakenne on kestämätön, ja tämän rakenteen muuttaminen on avain myös ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Totuushan on, että mitä säästäväisempiä olemme, sen varakkaimmiksi me tulemme – aineellisen elintason mielessä. Ajatellaan vaikkapa auton omistamista elintason symbolina. Jos ostaa joka vuosi uuden auton, viidessä vuodessa omistaa viisi autoa. Eikö silloin ole varakkaampi kuin se, joka kuluttaa autonsa aina vuodessa romuksi ja omistaa viiden vuoden päästä vain yhden auton?

Suomalaisia tämä asia koskettaa konkreettisesti vaikka kännykkäteollisuudessa. Kännykkätehtaiden työntekijöillä menisi hyvin, jos kuluttajat heittäisivät uudet kännykkänsä roskiin parin kuukauden käytön jälkeen ja ostaisivat aina niin monipuolisen kännykän, ettei niitä voi valmistaa halpatuotantomaissa.

Suomen kannattaa ryhtyä edelläkävijäksi ilmastonmuutoksen torjunnassa ja järkevässä taloudessa. Siten me olemme etulyöntiasemassa, kun muut maat ryhtyvät selvittämään ongelmia vasta kun on pakko. Ja meillä on vaikka myytäväksi valmiita ratkaisuja, kun muut maat alkavat vasta miettiä, mitä voisi tehdä.

Työn jakamisen osaaminen

TV1:n torstai-illan vaalitentissä keskusteltiin muun muassa työstä ja perustulosta. Voitaisiinko kaikille maksaa yhteisistä varoista kansalaispalkkaa kansalaisena olemisesta, vaikka ei tekisi mitään.

Puolueensa puheenjohtaja ja kansanedustaja Päivi Räsänen piti kansalaispalkkaa tarpeettomana koti-isänä toimivalle miehelleen ja 18 vuotta täyttäneelle pojalleen, koska hänen palkkansa riittää molempien elättämiseen. Minusta Räsänen unohtaa, että hän nauttii jo yhteisistä varoista maksettavaa palkkaa. Kansanedustajan palkka vain on roimasti suurempi kuin vihreiden esittämä kansalaisen palkka.

Minun pitäisi olla kansalaispalkan kannalla. Siten minullakin olisi paremmin aikaa käydä tätä vaalikampanjaa. Ei tarvitsisi tehdä työtä tulojen hankkimiseksi nyt eikä opiskella, jotta saisi tuloja myös tulevaisuudessa. Olisin ehtinyt vaalikojuille ja tapaamispaikoille, mikä ei nyt ole onnisunut. En kuitenkaan ole kansalaispalkan kannalla. En sittenkään, vaikka vihreät ovat laskeneet, että heidän ehdotuksensa verran jaetaan rahaa jo nyt erilaisten tukien ja avustusten muodossa.

Meidän yhteiskunnassamme osataan jakaa rahaa eli toimeentuloa. Se on johtanut siihen, että pysyvä työttömyys on mahdollista ellei peräti välttämätöntä. Jos rahaa ei jaettaisi, työtön ihminen ei tulisi toimeen. Ja jos työttömyys merkitsisi nälkäkuolemaa, ketään ei voitaisi työttömäksi päästää. Rahan sijasta olisi pakko jakaa työtä.

Työn jakaminen tarkoittaa periaatteessa hyvin yksinkertaista asiaa. Ajatellaan, että tehtaassa on 40 työntekijää, mutta huonojen aikojen vuoksi tuotteiden menekki heikkenee niin, ettei tarvita kuin 35 henkilön työpanos. Kun jaetaan työtä, tehdään niin, että jokainen työntekijä on töissä viikossa 5 tuntia vähemmän. Jokaisen palkka myös samalla laskee, mutta kaikilla on kuitenkin töitä.

Nykyään ei tehdä näin. Nykyään ei jaeta työtä, vaan rahaa. Tehtaasta pannaan työttömäksi 5 työntekijää. Kun heidän ei anneta kuolla nälkään, töihin jäävät työntekijät tekevät töitä yhtä paljon kuin ennenkin, mutta joutuvat antamaan palkastaan rahaa työttömien elättämiseksi. Tulot vähenevät tässäkin tapauksessa. Mutta osa työntekijöistä saa tehdä töitä kuten ennekin, kuitenkin vähemmällä palkalla, ja osa ei tee mitään, mutta saa silti toisten työllä tehtyä palkkaa.

Minun järjelläni työn jakaminen on paitsi oikeudenmukaista, myös kaikkien mielialan kannalta hyvä ratkaisu. Vaikeudet kannetaan yhteisesti, niitä ei sysätä vain työttömien harmiksi, josta työnsä pitävät selviävät pelkällä rahalla.

Vihreät voivat olla oikeassa siinä, että kansalaispalkka ei maksa sen enempää kuin nykyinen sosiaalituki. Mutta tuon ajatuksen perusvirhe on siinä, että hyväksytään ne epäkohdat, joiden vuoksi sosiaaliturvaa tarvitaan. Ongelma ei ole sosiaaliturva, vaan ne asiat, joiden vuoksi sosiaaliturva on olemassa.

Kärjistäen voisin vaikka sanoa, että työttömyysvakuutuksen sekä työttömyyskorvauksen maksaminen pitäisi määritellä rikokseksi. Laillista olisi ainoastaan työajan lyhentäminen ja lyhennyksestä jäävän ajan osoittaminen työksi niille, jotka muuten jäisivät työttömiksi.

Nykyinen käytäntöhän on vähän kuin vakuutuspetos. On rikos tehdä tahallaan vahinko, jotta saisi vahingosta korvauksen. Pitäisi olla vastaavasti rikos panna ihmisiä työttömäksi tietäen, että työttömäthän saavat kuitenkin työttömyysvakuutuksesta korvauksen.

Yksityistä vai julkista

Professori Vesa Puttonen esitti eilen 12.3. Hesarissa Fortumin ja Finnairin lunastamista takaisin valtionyhtiöiksi. Puttosella oli varsin pätevä perustelu. Molempien toiminta on ongelmallista, kun ne eivät ole todellisia pörssiyhtiöitä, koska valtio haluaa niissä päätäntävaltaa, jonka taustalla ei ole pelkkä liiketaloudellinen tuoton maksimointi.

Vaalienkin alla keskustellaan siitä, pitääkö erilaisten toimintojen kuten palveluiden tuotannon olla yksityistä vai julkisen vallan hallinnassa. Vasemmisto on yleensä periaatteesta sitä mieltä, että kaiken tulee olla valtion tai kuntien hallinnassa. Porvarit ovat sitten periaatteesta päinvastaisella kannalla.

Minusta molemmat ovat väärässä ja Puttonen oikeilla jäljillä. Omistaminen ei ole itsetarkoitus, vaan se, mitä yrityksen tai laitoksen pitäisi tuottaa. Yleensähän yrityksen tarkoitus on tuotta omistajilleen rahaa. Valtiollakin on rahalle tarvetta, joten valtio voi hyvin omistaa osakkeita ansaitsemisen tarkoituksessa. Mutta yhteiskunta tarvitsee myös muuta kuin rahaa, esimerkiksi sähköä.

Olen sitä mieltä, että Fortumin kohdalla osittainen pörssiin vieminen oli virhe. Valtion omistaman sähköyhtiön tarkoitus oli tuottaa kansalaisille sähköä mahdollisimman edullisesti. Samalla tavoin kuin Helsingin energian tarkoitus on tuottaa kaupunkilaisille sähköä ja lämpöä.

On eri asia tuottaa energiaa kuin rahaa. Ja koska energiaa tarvitaan joka tapauksessa, ei ole järkeä myydä edullista energiatuotantoa sijoittajille ja ostaa sitten se energia sijoittajilta. Sijoittavat eivät myy energiaa tuotantokustannusten hinnalla, vaan he myyvät energian mahdollisimman kalliilla. Sijoittajien tarkoitus kun ei ole tuottaa energiaa vaan rahaa. Onko siis yllätys, kun Fortum nostaa sähkön hintaa ja jakaa bonuksia?

Mutta eivät virheet liity ainoastaan valtionyhtiöiden yksityistämiseen eli osakkeiden myymiseen sijoittajille. Päinvastainen tilanne on VR-yhtymässä. Valtio omistaa konsernin kokonaan, mutta konserni toimii kuin pörssiyhtiö. Ja mikä pahinta, tällä ”pörssiyhtiöllä” on omalla alallaan henkilöjunaliikenteessä monopoli. Ja kunnon yhtiön tapaan se käyttää monopoliasemansa toiminnassaan täysin hyväkseen.

Me tarvitsemme sähköä, lentoliikennettä, junaliikennettä ja erilaisia palveluita, kuten sairaanhoitoa, vanhustenhoitoa, koulutusta jne. Meidän kannattaa tuottaa ne itse, jos me voimme tuottaa ne edullisemmin tai paremmin itse kuin ostamalla ne. Kun tuotamme tarvitsemamme itse, emme maksa sijoittajille voittoja. Mutta jos sijoittajan yhtiö pystyy myymään tarvitsemamme omaa tuotantoamme halvemmalla siitä huolimatta, että hintaan sisältyy sijoittajan voitto, ei ole viisasta kieltäytyä ostamisesta periaatteellisista syistä.

Omistaminen ja kilpailutus ovat myös eri asiat. Fortumin ja VR-yhtymän kohdalla ongelma on kilpailun puute. Erilaisesta omistuspohjasta riippumatta lopputulos on sama: korkea hinta ja siihen nähden huono laatu. Kilpailun tarkoitus on pakottaa kaikki yhtiöt omistajasta riippumatta mahdollisimman alhaiseen hintaan ja korkeaan laatuun.

Aina ei tarvita edes todellista kilpailua, pelkkä uhka tai mahdollisuus riittää. Helsinki on tässä onnistunut paremmin kuin valtio. Helsingin energia tuottaa ja myy edullista ja laadukasta sähköä kunnallisena laitoksena. Ja HKL tuottaa paikallisjunaliikennettä metron nimellä kunnan liikennelaitoksena edullisemmin ja tehokkaammin kuin valtion osakeyhtiö.

Julkisella vallalla on myös rahassa mittaamattomia intressejä, kuten huoltovarmuus ja katastrofivalmius. Ei ole viisasta antaa kaikkea vieraiden hoitoon. Sijoittajia eivät poikkeustilanteet kiinnosta – ellei niistä voi ansaita. Kilpailutuksen hyöty kannattaa markkinoilla ottaa, mutta pysyä silti mukana osana markkinoita itse. Siten säilyy oma osaaminen ja tuntuma. Se on hyväksi myös kilpailutuksen hallinnalle.

Helsinki vai metropoli

Kävin kaupunkisuunnittelun opintomatkalla Espanjan pääkaupungissa Madridissa. Siellä asuu noin 3 miljoonaa asukasta, koko seudulla 5 miljoonaa. Yksi Suomen kansa siis. Väestötiheys on 13.500 asukasta neliökilometrille, mikä on hieman enemmän kuin Helsingin tiheimmin asutettu alue. Keskimäärin Helsingissä on 3000 asukasta neliökilometrille. Olisiko Madrid sellainen metropoli, joka Helsinkikin haluaa olla?

Päällimmäinen mielikuva Madridista on, että se on suuri työmaa. Taivaalla näkee kymmeniä tai satoja torninostureita. Joka puolella kaupungin laidoilla nousee uusia asuinalueita. Niiden rinnalla pääkaupunkiseudun lähiöt tuntuvat kortteleilta.

Kun laskeuduin hämärän tullessa Madridiin, näin autojen täyttämiä moottoriteitä. Keskustassa jokainen paikka, mihin vain auto mahtui, oli täynnä autoja. 12 metrolinjaa kulkivat myös täysinä. Kadut ja aukiot olivat täynnä ihmisiä. Ja aukioiden alla olevat pysäköintiluolat olivat myös täynnä.

Madridin yliopistoalueella on teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin osasto. Siellä on 5000 opiskelijaa. Otaniemessä koko korkeakoulussa on 15.000 opiskelijaa.

Tavarataloja ja pieniä liikkeitä oli keskustan katujen varsilla käytännössä loputtomiin. Ja niihin kaikkiin näytti riittävän asiakkaita. Myös museoihin ja taidenäyttelyihin jonotettiin.

En epäile, etteikö Madrid ole liike-elämän ja rakennusteollisuuden onnela. Siellä on rakenteilla kymmenien kilometrien kehämottoritie ja viisi Kampin kokoista maanalaista liityntäliikenteen bussiterminaalia. Neljä pilvenpiirtäjää, neljä metrolinjan laajennusta ja kolme kokonaan uutta raitiolinjaa.

Mutta kovin vähän näin sitä, mitä meillä asukkaat haluavat. Suuri ja paljon eivät näyttäneet kauniilta, eivät miellyttäviltä eivätkä toivottavilta. En haluaisi asua yhdessäkään näkemässäni lähiössä, vaikka talot eivät olleetkaan niin rumia kuin meidän 1970-luvun elmenttilaatikot. Kysymys ei ole urbaaniuden pelosta, vaan siitä, minkälaista urbaania ympäristöä on tehty. Ja tehdään.

Puolen miljoonan asukkaan Helsinki on vaatinut lisää elintilaa itänaapuriltaan Sipoolta. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja kansanedustaja Jan Vapaavuori (kok) on sanonut, että Sipoon maat tarvitaan metron laajentamiseksi. Onko se sellaista seudun kasvua, jota kehyskuntiin pakenevat lapsiperheet haluavat?

Tämänkin sunnuntai-illan vaalitentissä puhuttiin Helsingin metropolista, joka on välttämätön. Tietenkin ratkaisevaa on se, mitä metropolilla tarkoitetaan. Kaikesta päätellen sillä kuitenkin tarkoitetaan sitä, mitä Madridissa näin. Muuta ei metron rakentaminen Sipoon metsiin tai Etelä-Espoon lisärakentaminen voi merkitä.

Helsingin ja seudun kehittämisen tulee lähteä täällä asuvien ihmisten hvyinvoinnista, ei maksimaalisesta tehokkuudesta ja rakentamisesta. Jos tänne halutaan metropoli, sen on oltava kaupunkilaisia varten, ei kaupunkilaisten metropolia varten. Eduskunnan ja kansanedustajien ei tule hyväksyä muita peiraatteita.

PS:

Suur-Helsingin seudulla on käynnissä 13 kunnan järjestämä ideakilpailu Helsingin ”metropolialueen” tulevaisuudesta, Greater Helsinki Vision 2050. Tämän kilpailun tarkoituksena on ideoida seutua, jolla olisi kaksi miljoonaa asukasta. Karkeasti noin 800.000 asukasta enemmän kuin nyt. Kilpailu päättyy toukokuun lopussa. Syksyllä näemme, mitä meille ehdotetaan.

Helsingin asialla, mutta miten

Ovatko ehdokkaat Helsingin asialla, kysyi valtalehti Helsingin Sanomat 23.2. HS:n vaalikoneen mukaan eivät. Sen sijaan monet maakuntien ehdokkaat ovat vahvastikin oman seutunsa asialla.

Vaan miten ollaan Helsingin asialla? Kun puhutaan oman kotiseudun asialla olemisesta, tulee mieleen ”siltarumpupolitiikka”. Kotikylälle halutaan valtion kustannuksella edes siltarumpu, jos ei saada uutta maantietä tai vaikka yliopistoa. Eihän tällä tavalla voi olla Helsingin asialla, kun Helsingissä on jo kaikkea, mitä muilla ei ole.

On sanottu, etteivät Helsingistä valitut kansanedustajat ole pitäneet kotikaupunkinsa puolta eduskunnassa. He ovat suostuneet erinäisiin päätöksiin, joilla on ohjattu rahaa pääkaupungista muualle Suomeen. Näin ei olisi saanut tehdä, vaan olisi pitänyt kaikin keinoin nähdä vain oma etu yhteisen edun edellä.

Tästä on päädytty nykyisiin puheisiin siitä, miten valtion täytyy tukea myös Helsinkiä, joka on Suomen veturi. Mutta tässä mennään minusta jo paradoksin puolelle. Kun valtion täytyy tukea syrjäseutuja, kasvukeskuksia ja pääkaupunkiseutua, silloin valtio tukee koko Suomea. Maksaako valtio silloin seuduille tukea, jotta seuduilla on varaa maksaa valtiolle veroja, joilla se rahoittaa seuduille maksamansa tuen?

Tämä ei ole pelkästään hölmöläisten puuhaa, vaan viime kädessä paikallishallinnon vapaaehtoista siirtämistä keskushallinnolle. Sillä jos kaikkialla eletään valtion tukien varassa, silloin kaikkialla lopullinen päättäjä on valtio. Unohtakaamme siten kuntauudistus tarpeettomana!

En allekirjoita myöskään ajatusta siitä, että Helsingin etua ajetaan vastustamalla muun Suomen elinkelpoisuuden tukemista. Mitä kurjemmaksi olot muualla Suomessa käyvät, sen enemmän siellä tarvitaan tukea niiltä seuduilta, joilla talous toimii. Elinvoimainen Suomi on Helsingin etu. Sillä tavoin Suomi on Helsingin tukena eikä Helsinki Suomen tukena.

Minulle Helsingin etu on ymmärtää seudun erityisluonne Suomessa. Ei se, että Helsinki on pääkaupunki, vaan että seudulla asuu viidennes Suomen väestöstä. Tätä seutua ei siksi voi mitata samoilla mitoilla kuin muuta Suomea. Pihanurmikolla ei laidunneta lihakarjaa, lätäkön purolla ei tuoteta vesivoimaa eikä Keskuspuistoon mennä erämaavaellukselle. Tiheän asutuksen etuna ovat lyhyet mutta kauan kestävät matkat sekä palvelut, joiden väestöpohjana on käytännössä koko Suomi. Helsinki ja Suomi elävät sybioosissa, jossa molemmat ovat riippuvaisia toisistaan.

Entä miten pitää Helsingin puolta kuntauudistuksessa? Helsingin mitalla Suomessa olisi viisi kuntaa, jos kuunnellaan niitä, joiden mielestä pääkaupunkiseudun kunnat pitäisi kaikki liittää Helsinkiin. Viiden kunnan malli on ainoa, jolla kaikki kunnat olisivat tasavertaisia, miljoonan asukkaan kuntia. Tämä ei ole minusta Suomen eikä Helsingin etu. Helsingin seutu on liian iso yksitasoiseen kuntahallintoon jo nyt, eikä hallinnon keskittäminen auta hallinnon liiasta keskittymisestä johtuviin ongelmiin. Tarvitaan seututaso sekä paikallistaso, ei pelkästään seuduksi kasvatettu kuntataso.

Otanpa lopuksi esimerkin Helsingin edusta. Sitä on Kemijärven yöjuna. On nimenomaan Helsingin etu, että täältä pääsee virkistymään Lappiin turvallisella makuuvaunulla ja mahdollisimman perille asti. Siten Koillis-Lapin yrittäjät menestyvät, ilman helsinkiläisten veroista maksettavaa toimeentulotukea. Kemijärven liiketaloudellisesti kannattavan yöjunan lakkautti valtion omistama junayhtiö VR Oy, jossa valtaa pitäisi pitää eduskunnan komennossa olevan Liikenne- ja viestintäministeriön. Tässä yksi monista pienistä asioista, joissa voi olla Helsingin asialla, vaikka sitä ei ihan äkkiä sellaiseksi huomaisi. Se kun on samalla myös Kemijärven asialla olemista.

PS: Kemijärven juna-asiaa on internetissä osoitteessa www.rataverkko.fi

Vantaan maakaupat ja valtion asuntopolitiikka

Viime viikolla (vko 6-07) Vantaa päätti ostaa valtion hallussa olleita maa-alueita ns. Marja-Vantaan alueelta lentokentän länsipuolelta. Julkisuutta puhutti runsaasti kaavoittamattoman ns. raakamaan korkea 60 euron neliöhinta. Yleensä kun raakamaasta maksetaan euro tai kaksi.

Asiantuntijat ovat eri mieltä siitä, mitä tämä kauppahinta vaikuttaa. Nostaako se asuntojen hintoja vai ei. Olen tohtori Seppo Laakson linjoilla, että ei nosta. Asuntojen hinnat määräytyvät sekä suhdanteista, että ensisijaisesti sijainnin perusteella. Ja sijainnin kohdalla ratkaisevaa on ajassa laskettu etäisyys Helsingin keskustasta.

Vantaan maakaupoissa ja niiden hinnassa on minusta enemmän kysymys periaatteesta. Kyseiset maat ovat alun alkaen peräisin maakeinottelusta, jossa Vantaan kaavoitusta hoitavat virkamiehet keksivät alueen ja ostivat maat alkuperäisiltä omistajilta, jotka olivat yksityishenkilöitä. Hinta oli silloin tietenkin lähes olematon, koska metsät olivat kaukana, lentokentän melualueen tuntumassa ja tiettömien taipaleiden päässä.

Keinottelijat päätyivät tässä tapauksessa tuomiolle, mutta maat ja niiden käyttöideat aina Marjaradan rakentamisideasta lähtien jäivät elämään omaa elämäänsä. Nyt maksettu hinta taitaa olla 100-kertainen siihen nähden, mitä alkuperäiset omistajat saivat. Joten tosiasiassa maalla on keinoteltu, ja mukana on ollut lopulta myös valtio.

Sovitun kauppahinnan merkitys on siinä, mitä raakamaasta tulevaisuudessa maksetaan. Kuten sanoin, en usko sen vaikuttavan maalle rakennettavien asuntojen hintaan, mutta maanomistajien tuloihin asetettu hintataso kyllä vaikuttaa. Marja-radan toisessa päässä, Hiekkaharjun pohjoispuolella on laajat seurakuntien peltoalueet, joiden arvo muuttui aivan varmasti juuri tehdyn maakaupan myötä.

On tietenkin hyvä, jos nouseva hinta saa maakauppiaat liikkeelle. Tilastollisestihan pääkaupunkiseudulla ei ole sinänsä maasta pulaa, mutta halusta myydä ja rakennuttaa on. Monet maanomistajat ajattelevat, että myyn mieluummin vasta ensi vuonna, koska hinta on silloin parempi.

Valtion hieroma Marja-Vantaan kauppa on siis kaksiteräinen miekka. Se on ikävä signaali valtion lupauksista avustaa rakennusmaan saatavuudessa pääkaupunkiseudulla. Mutta toisaalta valtion ahneus saattaa laukaista muitakin ahneita maanomistajia tekemään kauppoja. Ja jos lopulta valmiiden asuntojen tarjonta lisääntyy, koko touhusta hyötyykin asunnon ostaja. Koska asunnon hinnanhan määrää markkinatilanne, ja kasvava tarjonta laskee aina hintoja.

Vuokralaisten tentattavana

Helsingin kaupungin vuokra-asukkaiden yhdistys HKVY järjesti 3.2.2007 tentin eduskuntaan pyrkiville poliitikoille. Kaupungin vuokralaisilla oli monia kiperiä kysymyksiä Helsingin vuokra-asuntopolitiikasta.

Helsingissä on noin 57.000 kaupungin omistamaa vuokra-asuntoa joissa asuu noin 100.000 kaupunkilaista. Kaupungin Tietokeskus on tutkinut vuokra-asukkaidensa asumisviihtyisyyttä kahdesti. Tuorein tutkimus julkaistiin helmikuussa 2007. Näissä tutkimuksissa on todettu suurimman osan asukkaista olevan tyytyväisiä asumiseensa, mutta se ei merkitse, etteikö vaikeitakin ongelmia olisi.

HKVY:n tilaisuudessa merkittäväksi murheeksi nousi vuokrien suuruus. Kaupungin vuokralaiseksi pääseminen ei enää merkitsekään varmasti ja pysyvästi edullista asumista. Periaatteena on, että asukkailta kerätyillä vuokrilla katetaan asuntojen kulut. Tämä on johtanut tilanteisiin, joissa asuminen vapailla markkinoilla tai jopa oman asunnon hankinta voikin olla edullisempaa. Mutta hankalaa on silloinkin, kun vuokra yllättäen nousee, mutta vastaavia lisätuloja ei voi hankkia.

Kellään paikalla olleista ehdokkaista ei ollut esittää nopeita ratkaisuja, pikemminkin peritaattieta mm. asunto-ohjelman ja rahoitusjärjestelyiden kehittämisestä. Itse valitsin kaksi asiaa, joista toinen voi auttaa käytännössä vaikka heti ja toisella tähdätään vuokra-asuntomarkkinoiden rakenteen kehittämiseen kestävämmäksi.

Heti voidaan parantaa vuokralaisten tilannetta lisäämällä asukkaiden osallistumista asuntojensa hallintaan. Satojen asuntojen isännöitsijä ei voi tuntea asukkaitaan, mutta asukkaille itselleen ongemat ovat silmissä joka päivä. He tuntevat olosuhteensa parhaiten itse. Ja kun heille annettaan tilaisuus vaikuttaa, syntyy taloyhtiöihin sosiaalinen kontrolli. Tämän on todettu parantavan viihtyisyyttä ja välittämistä omasta ympäristöstä. Se vähentää myös talojen ylläpitokuluja ja auttaa siten vuokrien kurissa pitämisessä.

Tilaisuuden keskustelusta kävi varsin selväksi, että nykyinen järjestely on johtamassa ratkaisemattomaan yhtälöön. Sosiaalinen vuokra-asuntotarjonta on muuttumassa markkinavetoiseksi ja liiketoiminnan tapaiseksi. Vuokrien perusteena ei ole asukkaiden maksukyky, vaan yleinen kustannustaso – kuten vapailla asuntomarkkinoilla. Jos vuokralaiset eivät kykene maksamaan vuokriaan, sosiaalinen vuokra-asuntotarjonta menettää merkityksensä.

Vuokra-asunnot ovat myös liiketoimintaa. Nykytilanteessa vain on käymässä niin, että kaupunki menettää kaikki tuottavat vuokra-asukkaat vapaille markkinoille. Esimerkiksi työsuhdeasuntoja on myyty yksityisille, vaikka niissäkin olisi kaupungilla tilaisuus käypään vuokratasoon, jolla voidaan tukea sosiaalista vuokrausta.

Ulkomailta on esimerkkejä julkisen vuokra-asuntotarjonnan järjestämisestä siten, ettei rajoituta pelkästään sosiaalisen tarjontaan. Kaupunki tarjoaa myös markkinahintaista asumista niille, joilla on maksukykyä. Tällaisen vuokra-asuntotarjonnan talous on helpompi saada tasapainoon. Samalla nousee kaupungin vuokra-asumisen arvostus ja kaupungin mahdollisuudet vaikuttaa haluamallaan tavalla asuntomarkkinoihin muutenkin kuin vain raskaan ja pitkäjänteisen kaavoituksen ja asuntopolitiikan kautta.

Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta

Kaupunkisuunnittelulautakunta on yksi Helsingin tärkeimmistä lautakunnista. Kaupunkirakenteen kehittymisen kannalta se on tärkein, sillä lautakunta on ensimmäinen luottamusmieselin, joka käsittelee kaikki kaupungin suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvät asiat. Siksi ei ole ihme, että valtuuston suurimmat puolueet ovat halunneet itselleen vahvan edustuksen tähän lautakuntaan.

Kaupunkisuunnittelulautakunta toimii kaupunkisuunnitteluviraston ylimpänä päättävänä elimenä. Lautakunta hyväksyy viraston toimintasuunnitelman sekä virastossa tehdyn työn viemisen edelleen kaupungin päätöksentekoon. Kaikki kaavoituksen lähtökohdat ja suunnitelmat tulevat ensin kaupunkisuunnittelulautakunnan hyväksyttäviksi. Saamme myös nähdä usein kaupunkisuunnitteluun liittyvä laadukkaita esitelmiä kokouksissa. Ne ovat tärkeitä, jotta ymmärrämme asiat ja osaamme ottaa niihin kantaa ja päättää niistä.

Lautakunta kokoontuu lähes joka torstai kello 15 omassa kokoussalissaan viraston alakerrassa. Kokoukset eivät ole julkisia, eikä niitä siten pääse tavallinen kaupunkilainen seuraamaan kuten valtuuston kokouksia. Usein otamme vastaan kaupunkilaisten valtuuskuntia ennen kokousta.

Asiaa lautakunnan työstä

• Kaavoituksen päätösprosessi
• Vuonna 2005 käsiteltyä
• Lääkärinkatu
• Malmin Ormuspelto
• Raide-Jokeri
• Keskustatunneli
• Hermanninranta
• Kruunuvuorenranta
• Myllypuron puukaupunki

Kaavoituksen päätösprosessi

Helsingin kaavoituksen suunnittelee ja valmistelee kaupunki-suunnitteluvirasto, jossa on erillinen liikennesuunnitteluosasto. Käytännössä viraston työn lähtökohtana on valtuuston hyväksymä yleiskaava sekä muut rakentamiseen liittyvät päätökset, kuten asunto-ohjelma.

Kun kaavoitus alkaa, lautakunnalle esitetään suunnitteluohjelma. Virasto tekee hyväksytyn ohjelman perusteella kaavaluonnoksen. Kun lautakunta on hyväksynyt luonnoksen, virasto valmistelee siitä kaavan. Lautakunnan hyväksymä kaava lähetetään kaupunginhallitukselle, joka esittää sen valtuustolle hyväksyttäväksi. Vasta valtuuston käsittelyn jälkeen kaavaa voi alkaa toteuttaa eli rakentaa kaavan mukaista kaupunkia.

Tämän prosessin aikana on asukkailla useita tilaisuuksia ottaa kantaa. Laki edellyttää sitä, ja jokaiseen kaavahankkeeseen liittyy osallistumis- ja arviointisuunnitelma. Se tarkoittaa kaavasuunnitelmien julkista esittelyä, ja viraston velvollisuutta ottaa vastaan palautetta ja käsitellä palaute.

Kaupunkilaisilla on viime vuoden lopusta lähtien ollut erinomainen mahdollisuus tutustua kaikkeen meneillään olevaan Helsingin kaavoitukseen internetissä. Osoitteessa http://kartta.hel.fi/hanke löytyy kartan avulla tieto kaikista käynnissä olevista kaavoitushankkeista. Suosittelen lämpimästi!

Vuonna 2005 käsiteltyä

Vuosi 2005 oli minulle ensimmäinen vuosi kaupunkisuunnittelu-lautakunnassa. Aluksi kokoukset tuntuivat kovin juhlallisilta, mutta onneksi ne ovat tulleet tutuiksi. Siten voi keskittyä itse asiaan eikä muotoseikkoihin.

Kokousten esityslistat ovat usein pari senttiä paksuja. Liitteineen aineisto voi olla 300–400 sivua laaja. Tällaisen asiamäärän kanssa on pakko myöntää, ettei kaikkeen voi perehtyä perusteellisesti. Joka kerta käytän kuitenkin vähintään 2–3 tuntia listaan ja oheismateriaaliin tutustumiseen. Valitsen sieltä asiat, joihin perehdyn tarkemmin. Muiden asioiden kohdalla arvioin, että oman kannan voi muodostaa tiivistetyn tiedon perusteella.

Esityslistat löytyvät myös internetistä. Suora osoite on tavattoman pitkä, joten valitse www.hel.fi ja sieltä päätöksenteko ja edelleen lautakunnat ja kaupunkisuunnittelulautakunta.

Seuraavaan poimin muutamia vahvimmin mieleen jääneitä asioita. Ajankohtaisuuden vuoksi esitän ne käänteisessä aikajärjestyksessä. Valitettavasti en voi antaa suoria internet-osoitteita näihin kohteisiin, sillä hankkeiden esittely osoitteessa http://kartta.hel.fi/hanke on rakennettu Java-sovelluksena, jossa näitä osoitteita ei ole.

Lääkärinkatu

Loppuvuodesta 2005 tuli käsiteltäväksi ehdotus Lääkärinkadun varrella Töölössä olevan puistoksi asemakaavassa merkityn tontin muuttamisesta kerrostalotontiksi. Tämä puistotontti on osa Keskuspuistoa, vaikka se ei sisällykään Keskuspuiston osayleiskaavaan. Kokoomuksen ja sosialidemokraattien äänin 5–4 tontin asemakaavamuutos hyväksyttiin suunniteltavaksi 15.12.2005.

Tontti on ollut aikanaan varattuna sairaalatontiksi. Tämä varaus kävi tarpeettomaksi, ja Korkeimpaan hallinto-oikeuteen saakka yltäneen kaavoituskäsittelyn tuloksena tontille tehtiin asemakaava puistoksi vuonna 1982. Keskuspuistolle hyväksyttiin osayleiskaava vuonna 1978, mutta silloin tämän tontin kaavoituskäsittely oli kesken. Siksi tontista ei tullut osaa Keskuspuiston osayleiskaavaa.

Keskuspuistoa on vuosien saatossa nakerrettu monin paikoin. Useimmat kaupunkilaiset eivät tätä kuitenkaan hyväksy, puoluekannasta riippumatta. Lääkärinkadun rakennushanke synnyttikin nopeasti aktiivisen kansanliikkeen tämän Keskuspuiston osan puolesta.

Pidän rakennushanketta turhana, eivätkä minua vakuuta perustelut siitä, että tällä hankkeella korjattaisiin tilavien perheasuntojen ongelmaa. Helsingillä on meneillään kaavoitushankkeita kymmenille tuhansille asukkaille. Ne merkitsevät keskimäärin lähes 3000 asukkaan vuosittaista asuntotuotantoa. Muutaman sadan asukkaan istuttaminen Keskuspuistoon ei kaupungin asuntotarjontaa muuta.

Malmin Ormuspelto

Malmin pohjoispuolella olevalta teollisuusalueelta on teollinen toiminta siirtynyt muualle. Lähellä ovat Malmin keskustan hyvät palvelut ja liikenneyhteydet. Lisäksi kaupunki on suunnitellut raitiotien ulottamista Malmille asti. Ratikka kulkisi myös Ormuspellon kautta. Teollisuuden paikalle on nyt kaavoitettu pääasiassa pienimuotoista asumista. Tiivistä ja matalaa, kuten arkkitehtitermi nykyään kuuluu.

Ormuspellon suunnittelu on pantu alulle 2003. Kaavaluonnoksen ja asemakaavan käsittelimme lautakunnassa vuonna 2005, jälkimmäisen viimeisessä kokouksessamme 15.12.2005. Alue ei ole tavattoman suuri. Asuntoja tulee noin tuhannelle hengelle. Mutta tällaisia kaavoja on mukava käsitellä. Niiden myötä saadaan rakentaa kaupunkiin juuri sitä, mitä kaikki haluavat. Tai ehkä jopa parempaa, kun osaavat odottaakaan. Tiivistä ja matalaa pientaloasumista ei Helsinkiin ole vielä tehtykään, vaan sillä ovat ylpeilleet tähän asti vain pienemmät kaupungit.

Raide-Jokeri

Helsingin liikenteen suurimmat mullistukset ovat vuosikymmenten takana. 1960-luvulla siirryttiin autoyhteiskuntaan, ja rakentamisessa siirryttiin moottoritieaikaan. 1975 valmistunut Martinlaakson rata oli harvinainen poikkeus, jossa kaupunkia rakennettiin "vanhaan hyvään tapaan" radan ja joukkoliikenteen varteen.

Jokeri-pikaraitiotie tuli julkisuuteen 1990, kun siitä yleiskaavaa 1992 varten tehty suunnitelma esiteltiin. Virallisen liikennepolitiikan lippulaivana metro Vuosaareen veti kuitenkin pidemmän korren. 21 kilometrin Jokerin hinnalla tehtiin 4 kilometriä metroa. Vasta 2003 saatiin Jokerin liikenne käyntiin edes bussilinjana.

Jokeri on poikittainen joukkoliikenneyhteys, kun joukkoliikenne on suuntautunut pääasiassa keskustaan. Jokerin matkustajamäärät bussina ovat ylittäneet ennusteet. Syksyllä 2006 vuoroja lisättiin ja aloitettiin viikonloppuliikenne. Matkustajamäärät kasvoivat enemmän kuin tarjonta, ja tammikuussa 2007 suunniteltiin uutta bussilinjaa eniten kuormitetulle osuudelle, kun busseihin ei enää mahdu. Jo pelkän liikennetalouden kannalta pitäisi Jokeri muuttaa raitiotieksi heti 2013 kun nykyinen bussiliikennesopimus päättyy.

Jokeria käsiteltiin lautakunnan vuoden 2005 viimeisessä kokouksessa. Hyväksytty suunnitteluohjelma tähtää ensikädessä siihen, että raitiotien linjaukselle pysyy asemakaavassa tila. Seudun virallisessa liikennesuunnitelmassa raitiotie on lykätty hamaan tulevaisuuteen, mutta suunnitelmathan usein muuttuvat. Keväällä 2007 valmistuvassa PLJ-suunnitelmassa Jokerin rakentamista raitiotieksi tultaneen aikaistamanaan. Tukholmassa vastaava yhteys, Tvärbana, on osoittautunut menestykseksi. Siksi Jokerikin pitäisi mielestäni toteuttaa raitiotienä mahdollisimman pian.

Linkki esityslistan tekstiin.

Keskustatunneli

Helsingissä tehtiin vuonna 1968 Smith-Polvisen liikennesuunnitelma, jossa konsultti suositteli moottoriteiden rakentamista keskustan vanhojen kortteleiden päälle. Yksi moottoritie yhdisti itäisen ja läntisen moottoritien sekä pohjoisesta tulevan 4+4-kaistaisen Vapaudenkatu-nimisen moottoritien. Virallisesti nämä suuruudenhullut suunnitelmat hylättiin jo vuonna 1968, sillä niitä ei edes esitetty hyväksyttäviksi.

Keskustatunneli on näiden suunnitelmien toisinto 1990-luvulta. Tunneli on jo parikin kertaa hylätty kohtuuttomien kustannustensa vuoksi, mutta jälleen se tuli lautakuntaan syksyllä. Nyt sen vuoksi, että piti selvittää, saako Töölönlahdelle suunniteltuihin liiketaloihin rakentaa kellareita vai ei.

Lautakunnalle esitettiin hyväksyttäväksi osin 2-kerroksinen ja 6-kaistainen ratkaisu, jota juridisesti väärin mutta mielikuvallisesti oikein kuvaa parhaiten ilmaisu "kaupunkimoottoritie". Äänin 5–4 tämäkin suunnittelu hyväksyttiin, autoliikenteen lisäämistä kannattivat Kokoomus ja sosialidemokraatit.

Tämän hankkeen hinta on noin 300 miljoonaa euroa. Se lisää keskustaan suuntautuvaa autoliikennettä, mikä on päinvastoin kuin valtuuston hyväksymät kaupungin kehittämisen periaatteet. Keskustan kiertämisen sijasta Itäväylältä pääsisi Länsiväylälle oikotietä kaupungin alitse. Lisäksi tunnelista pääsisi keskustan niihin parkkiluoliin, jotka ovat lähellä tunnelia.

Minua ei vakuuteta tämän hankkeen tarpeellisuudella. Ei myöskään väitteellä, ettei Helsinkiin muuten saada kävelykeskustaa. Tiedän, että kävelykeskusta saadaan sulkemalla halutut kadut autoliikenteeltä. Siihen ei kallista tunnelia tarvita, sillä kaupunkia kiertävillä väylillä liikenteen kasvun tuskin huomaisi. Täyteen kuormitetuilla kaduilla liikenne ei voi enää lisääntyä.

Tiedän senkin, että pysäköintiluolien kyky vastaanottaa autoliikennettä ei ole suhteessa tunnelin kokoon. Muutamaa puomiporttia varten ei tarvita moottoritietä. Miksi tarvittaisiin, kun ei tarvita nytkään.

Keskustatunnelin asemakaava on tulossa lautakuntaan pian uudelleen, nyt hyväksyttäväksi. Tunnelin paikka, satamaradan kanjoni on erinomainen nopea joukkoliikenteen yhteys Järkäsaaresta keskustaan. Tällaista ajatusta ei ole kuitenkaan hyväksytty, vaikka se ei edes estäisi tunnelin tekemistä, jos siihen joskus rahoitus löytyisi.

Linkki esityslistatekstiin.

Hermanninranta

Vuosaaren sataman valmistuminen lopettaa satamatoiminnat Sompasaaressa ja Kalasatamassa. Nämä alueet tullaan rakentamaan kantakaupungin jatkeeksi. Kaavoituksesta oli kutsukilpailu, ja voittaneen idean pohjalta tehty suunnitteluohjelma hyväksyttiin 8.12.2005.

Suunnittelualue on suuri ja meren rannassa. Sieltä on vain muutaman minuutin matka ydinkeskustaan. Alueella ei ole arvokasta luontoa tai rakennuksia, joita kellään olisi syytä kaivata. Ellei sellaiseksi lasketa jäljellä olevaa osaa Englantilaiskalliosta, jonka päältä on purettu öljysäiliöt. Joutomaana ollut kallionlaki näyttää nyt luonnontilaiselta, mutta ei sitä todellisuudessa ole.

Alueelle suunnitellaan kaupunkimaista miljöötä raitiovaunuineen. Alueella on tilaa toteuttaa myös uudenlaista, tilavaa asuntorakentamista. Helsinkiin siis voidaan tehdä keskustan tuntumaan isoja perheasuntoja autoliikenteeltä rauhoitettuun ympäristöön. Ja jopa meren rannalle, kuten pohjoisempana Arabianrannassa. Siis sellaista, mitä naapurikuntien omakotipelloilla ei ole tarjolla.

Suunnitelmat ovat herättäneet jonkin verran keskustelua. Kelluviin asuntoihin ja suoraan mereen päättyviin rakennuksiin suhtaudutaan epäillen. On myös arveltu, että alueelle syntyy ikäviä umpikortteleita. Suunnitelmissa esiintyneet kanavat ovat myös ihmetyttäneet kalliina ja ilmastoomme sopimattomina rakenteina. Minusta on hyvä, että suunnitelmissa on rohkeitakin avauksia. Yleensä suunnittelun aikana ideat latistuvat, joten on parempi, että edes aluksi on mukana uutta ja erikoista.

Alueen rakentaminen alkaa tämän lautakuntakauden aikana. Kaavalla rakentamisen suuntaviivat päätetään pariksi kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Myönnän, että tuntuu hienolta olla mukana tekemässä näitä päätöksiä! Etenkin kun pätevä työryhmä on toteuttamassa suunnitelmia, joista voi olla jokseenkin yhtä mieltä.

Kruunuvuorenranta

Laajasalon öljysataman lopettamisesta on sovittu jo vuosia sitten, ja alueen kaavoitus alkoi jo edellisen lautakunnan aikana. Alueelle suunnitellaan asumista ilta-aurinkoiselle merenrannalle, jolta näkee Helsingin keskustan. Yleiskaavan mukaan Kruunuvuorenrannan ja keskustan välille tuleekin kiinteä joukkoliikenneyhteys, jonka ansiosta Laajasalon puolelta pääsee vaikka Stockmannille noin vartissa.

Tämä hanke ei valitettavasti ole edennyt harmeitta. Entistä öljysatamaa ei kukaan sure, mutta suunnitelmissa rakentaminen ulottuu alueille, joille kaikki sitä eivät toivo. Stansvikissä taloja tehtäisiin lomamökkikylän päälle, pohjoisempana Kruunuvuoren laelle.

Erikoinen erimielisyys on syntynyt liikenneyhteydestä. Viraston liikennesuunnittelun tekemä raitiotiesilta ei kelvannut kaavoittajille, vaan kruunuvuorelaiset joutuisivat jopa huonompaan asemaan kuin Vuosaaren tai Myllypuron asukkaat. Pitkä liityntäbussimatka Herttoniemen ruuhkaiselle metroasemalle, tai sitten yksinkertaisesti henkilöautolla ruuhkia lisäämään.

Sillan sijasta virastossa ryhdyttiin tutkimaan raitiotien tekemistä tunneliin. Varsin ymmärrettävästi ahdistava tunneli ei myöskään kaikkia innosta. Jyrkimmissä mielipiteissä onkin vaadittu koko joukkoliikenneyhteyden hautaamista. Se on kuitenkin huonoin ratkaisu erityisesti laajasalolaisille. Silta tai tunneli merkitsevät sitä, että Laajasalon läpi kulkeva autoliikenteen määrä pysyisi tulevaisuudessakin lähes nykyisellään. Siten uudesta asutuksesta on mahdollisimman vähän haittaa nykisille asukkaille.

Jos siltaa tai tunnelia ei tehdä, autoilu Laajasalon läpi lähes kaksinkertaistuu. Nykyiset tiet Laajasalossa ja Herttoniemessä eivät riitä, vaan tarvitaan lisäkaistoja ja pahimmillaan 2-kerrosratkaisuja. Nämä maksavat enemmän kuin jopa raitiotietunneli, ja silti liikenne on pysyvästi ruuhkaisaa ja matka kestää kauan.

Kruunuvuorenrannasta ja sillasta olen tehnyt erillisen www-sivun osoitteeseen www.kaupunkiliikenne.net/kruunu.html

En ymmärrä, miksi muutaman talon tähden pitää myllätä virkistysalueita, joiden vuoksi ihmiset Laajasalossa viihtyvät, ja joilla osaltaan houkutellaan myös tulevia Kruunuvuorenrannan asukkaita. Tiedän, että kaavoitus on peliä, jossa ei koskaan ole pakko panna taloa juuri tiettyyn paikkaan. Niinkin laaja alue kuin Kruunuvuorenranta joustaa aina.

Sillan estetiikka on mielestäni makuasia. Avara merimaisema sillan pohjoispuolelta nähtynä on kaunis yhden mielestä, minun mielestäni merenrantakaupunkiin sopii kaunis ja komea, taiteellisesti muotoiltu silta. Sellaiset ovat monen kaupungin tunnusmerkkejä. Helsinki on siitä omituisen köyhä rantakaupunki, ettei sellaista tunnusmerkkiä täällä ole. Entä kenelle merinäkymiä säästetään, jos kukaan ei meren yli koskaan kulje? Vaan pahimmassa tapauksessa meren alla tunnelissa!

Virkistysalueille rakentaminen ja joukkoliikenteen hyljeksiminen liittyvät toisiinsa. Kun liikenneyhteydet ovat huonot, aluetta on vaikeampi kaavoittaa tiiviisti viihtyisäksi kaupungiksi luonnon keskelle. Leveät autojen täyttämät tiet ja kadut eivät ole väljyyttä, vaan ahdistavat ihmiset liikenteen puristuksiin.

Tällainen suunnitteluohjelma hyväksyttiin lautakunnassa 2.6.2005. Äänestystulos ei ollut tälläkään kerralla yllätys, 5–4. Itse jätin äänestyspäätöksestä eriävän mielipiteen, sillä mielestäni suunnitteluohjelma ei noudata lakia eri vaihtoehtojen arvioinnista sulkiessaan osan vaihtoehdoista pois.

Kruunuvuorenrannan raitiotietunnelivaihtoehtoja esiteltiin kaupunkilaiseille tammikuussa. Osayleiskaava tulee lautakunnan käsiteltäväksi maaliskuussa 2007.

Myllypuron puukaupunki

Myllypuro on tullut kuuluisaksi kaatopaikan päälle rakennetuista taloista, jotka piti hävittää. Myllypuroon suunniteltu pientalokaupunginosa nostaa Myllypuron profiilia tarjoamalla jotain todella positiivista: sellaista asumista, jota monet helsinkiläiset löytävät vain muuttamalla pois Helsingistä.

Idea on hyvä. Jo kauan sitten on oivallettu, että vuosisadan alun esikaupunkirakentaminen – kuten Ruoholahden villat, Vallila, Puu-Käpylä tai Eira – onkin tehokkaampaa maankäyttöä mutta silti viihtyisämpää kuin betonielementtilähiö. Siis sitä myös Helsinkiin, missä vain sellainen on mahdollista!

Masentavaa on, että tällainenkin ajatus kohtaa vastustusta. Muutaman tontin sijoituksen vuoksi kansalaiset keräävät tuhansien nimien adressin – joka ei vaikuta päätöksiin, jotka tehdään äänin 5–4.

Tämä oli ensimmäisiä suuria asioita, jotka tulivat keväällä 2005 lautakunnassa vastaan. Käsittelyn oli aloittanut jo edellinen lautakunta. Olen myös tavannut myllypurolaisia tämän asian tiimoilta. Ja päällimmäiseksi mielialaksi on noussut turhautuneisuus. Onko asukkaiden osallistuminen vain sitä varten, että heille saa kertoa, miksi heidän ajatuksiaan ei oteta huomioon?

Sivu on päivitetty 21.3.2007